Kuka vastaa viranomaisten toiminnasta?

Palvelus

Oikeudenmukaisuus saa meidät olettamaan, että jokainen oikeussubjekti on vastuussa laittomien toimiensa tai laiminlyöntiensä aiheuttamista vahingoista. Tämän oletuksen perusteella on todettava, että viranomaisen tulee myös kantaa tämä vastuu. Tämä oli ajatus siviililakiin sisällytettäessä säännöksiä, joiden mukaan viranomaisten, ei kansalaisten, tulisi vastata valtion edustajien sopimattomien toimien kustannuksista. Kuka vastaa viranomaisten toiminnasta? Lue lisää!

Vastuun perusteet ja periaatteet

Yleisenä perusteena viranomaisilta vahingonkorvauksen vaatimiselle on 17 §. Siviililain 417 §:ssä. Siihen sisältyvän määräyksen mukaan vastuu viranomaisen toimista ei perustu tuottamukseen - siksi sitä ei tarvitse näyttää toteen, mikä yksinkertaistaa merkittävästi vaateiden esittämistä. Samaan aikaan, mikä tärkeintä, julkinen viranomainen ei voi helposti vapautua vastuusta olemalla syyllinen.

Viranomainen on vastuussa laittomien toimien tai laiminlyöntien perusteella.

Korvausvastuu viranomaisten toimista

Edellytykset, jotka on näytettävä tuomioistuimessa, ovat:

  • sääli (sen olemassaolo ja määrä),

  • se seikka, että vahinko on aiheutunut toiminnasta tai laiminlyönnistä julkista valtaa käytettäessä,

  • se, että teon/laiminlyönnin ja vahingon välillä on normaali syy-yhteys.

Mihin yhteisöihin säännöt voivat vaikuttaa?

Artiklan sisältämä asetus. Siviililain 417 § sallii sinun olla vastuussa:

  • valtiovarainministeriö,

  • paikallishallintoyksikkö (kunta, lääni, voivodikunnan itsehallinto),

  • kuntien väliset liitot ja piirikuntien yhdistykset,

  • muut julkista valtaa käyttävät tahot (esim. yliopistot, Narodowy Bank Polski).

Tehtävien toimeksiantaja ja julkista valtaa harjoittava taho ovat vastuussa yhteisvastuullisesti.

Tältä osin ei ole merkitystä sillä, onko julkisen vallan harjoittaja virkamies [K. Osajda, siviililaki. Kommentti, siviililain 417 §, toim. 18, 2018, Legalis].

Mitä toimia voit haastaa?

On muistettava, että määräysten perusteella ja ilmoitettujen periaatteiden mukaisesti voit valittaa vain toimista, joita voidaan kutsua vaatimattomiksi. Jos julkisoikeudelliset laitokset harjoittavat muunlaista toimintaa, ne vastaavat julkisen vallan toiminnasta samoin ehdoin kuin muutkin.

Toimintojen jako edellä mainittuihin luokkiin ei ole aina selvää. Esimerkkinä voi olla luettelo viranomaisten toiminnoista terveyspalvelujen tarjoamisen alalla. Osana näiden palvelujen tarjoamista, esimerkiksi sairauskassan tekemän sellaisen laitoksen kanssa tehdyn sopimuksen laiminlyönti, joka tekisi mahdottomaksi saada terveyspalvelua, tulisi luokitella vastuulliseksi viranomaisen toiminnasta. Tällainen pätevyys ei kuitenkaan voi kattaa terveydenhuollon toimintaa, kun on kyse lääketieteellisestä virheestä [vrt. Katowicen muutoksenhakutuomioistuimen tuomio - I Civil Division, 6. lokakuuta 2017, I ACa 395/17, Legalis].

Viranomaisten ristiriita lain kanssa

Peruslähtökohta, joka on osoitettava oikeudessa, on viranomaisten toiminnan lainvastaisuus. Tässä tapauksessa on kyse käytöksestä, joka on ristiriidassa lakiin, kansainväliseen sopimukseen, asetukseen tai paikalliseen lakiin sisältyvän oikeudellisen normin kanssa.

Lain noudattamatta jättäminen ei saa olla ns sosiaalisen rinnakkaiselon ja hyvien tapojen periaatteet, eli esimerkiksi virkamiehen epälojaaleista teoista tai moraalittomasta käytöksestä. Tällaisessa tapauksessa ns Vastuu julkisten viranomaisten toiminnasta on vahingonkorvausvelvollisuus artiklan mukaan. Siviililain 415 §:n mukaan, ja sitten on todistettava, että vallankäyttäjä on syyllinen.

On syytä muistaa, että viranomaisten lainvastaisesta toiminnasta korvauksen vaatimisen edellytyksenä on, että tuomioistuimen tuomio on saatu etukäteen, jossa todetaan lain rikkominen.

Valtion vastuu lainvastaisuudesta

Viranomaisten laittomista toimista johtuvaa vahingonkorvausvaatimusta säännellään erityisellä tavalla. Siviililain 4171. Se on vastuussa viranomaisten toiminnasta ns laittomuutta. Tämän tyyppinen vahingonkorvaus tarkoittaa yleisesti sovellettavan säädetyn säädöksen noudattamatta jättämistä ylemmän tason oikeudellisten normien kanssa, eli esimerkiksi määräyksen sisältämien säännösten noudattamatta jättämistä lakisääteisten määräysten tai vastaavasti lain ja perustuslain normien kanssa.

Oikeusoppi korostaa, että kaikki epäjohdonmukaisuudet eivät mahdollista vahingonkorvausvaatimusta, vaan vain sellaiset puutteet, jotka rikkomisen vakavuuden vuoksi merkitsevät sitä, että oikeusnormia ei ole olemassa tai se on lakannut olemasta voimassa.

Pelkästään perustuslakituomioistuimen julistus tietyn säädöksen lainvastaisuudesta ei myöskään riitä kanteen nostamiseen. Oikeuskäytännön mukaan (...) ei voida asettaa yhtäläisyysmerkkiä pelkän tuomioistuimen toteamuksen, että tietty normisäädös on ristiriidassa perustuslain kanssa, ja mahdollisuuden asettaa Valtiokonttori vahingonkorvausvastuuseen tällaisen lain antamisesta. Vastoin taiteen kirjaimellista tulkintaa. Siviililain 4171 1 §:n mukaan olisi pitänyt päätellä, että perustuslain vastaisen toteaminen (...) ei riittänyt asettamaan Valtiokonttorille vastuuta tällaisen säädöksen antamisesta aiheutuneista vahingoista. Perustuslaki, art. 190 jätti tuomioistuimelle lopullisen päätöksen siitä, mitä vaikutuksia sen tuomiolla olisi [Varsovan muutoksenhakutuomioistuimen tuomio - 1. Civil Division, 24. helmikuuta 2012, I ACa 759/11, Legalis].

Edellä olevan mukaisesti ratkaiseva tekijä on perustuslakituomioistuimen päätös siltä osin kuin se liittyy perustuslain vastaisiksi katsottujen säännösten tulevaan kohtaloon. Korvauksen saaminen tällä perusteella ei siis ole yksinkertaista.

Mitä vaatimuksia voit esittää ja missä määrin?

Ensinnäkin on mahdollista hakea korvausta täysimääräisesti - sekä todellisten tappioiden että menetettyjen voittojen osalta [tuomio TK, 23. syyskuuta 2003 (K 20/02, OTK-A 2003, nro 7, kohta 76)].

Art. Siviililain 448 §:n ja korkeimman oikeuden tältä osin ilmaiseman kannan perusteella on myös mahdollista vaatia korvausta julkisen vallan laittomasta käytöstä [korkeimman oikeuden seitsemän tuomarin kokoonpanon ratkaisu. 18. lokakuuta 2011, III CZP 25/11, Legalis ].